Tarina alkoi siitä, kun tulin ehdottaneeksi kaverille Cooperin testiä. Jostain kummasta syystä hänkin oli nähnyt (hikisiä?) päiväunia testin suorittamisesta, joten yllättäen ei tarvinnut paljoa suostutella. Sovittiin testin tapahtuvan kuukauden päästä (1.7.2011) pidettävän kesätapahtuman yhteydessä.

Virallisena ajatuksena oli oman suorituskyvyn kokonaisvaltainen ulosmittaaminen.

Lähtökohdat kaverin kanssa olivat varsin samanlaiset: karkeasti ottaen molemmilla noin kerran viikossa salibandyä, muu aika sitä ammattiurheilijoidenkin korostamaa tärkeää lepoa. Lahjattomat harjoittelee, mutta jonkinlaista tuntumaa oli pakko hakea muutamalla lenkillä. Olen sujuvasti kaihtanut typerältä tuntuvaa "pelkkää" pallotonta juoksemista muutenkin. Valmistautumiskuukausi meni niin psyykkaillessa toisiamme kuin jonkinlaista tuntumaa lenkeillä hakiessa, kuten myös heitellessä arvioita realistisesta lopputuloksesta.

Metrimäärien edelle kipusi tavoite, ettei kumpikaan loukkaantuisi valmistautumisen eikä itse testin aikana - ainakaan pysyvästi.

Muuten lenkkimäärät (pari kertaa viikossa) pysyivät suunnitelluissa, mutta viimeisellä viikolla onnistuin vain yhden kevyen lenkin heittämään, senkin nostalgiasyistä lapsuudenmaisemissa. Kun ei ole juoksemalla juossut, niin joka lenkillä tuli opittua jotain uutta: niin juoksuasennosta, tankkaamisesta, lämmittelystä kuin vauhdin jakamisesta. Erityisesti kylkeen pistäminen alkoi näytellä isompaa roolia, kun koitin juosta vähänkään kovempaa. Kaverin testilenkit kertoivat, että lähdin selvänä haastajana testiin. Mutta eihän kilpaileminen ollutkaan se ykköstavoite...

Raportoin itse testistä, kunhan olen saanut analysoitua maalivideokameran nauhan: mitä todella tapahtui.